Normaali.

Joskus tekee mieli ihan uteliaisuudesta palata Facebookiin. Mutta sitten mietin miten turhalta ja nololta se kaikki tuntuu - ei ketään kiinnosta mitä olen tehnyt päivän aikana, mistä hauskoista kuvista pidän, tai mitä musiikkia kuuntelen. On noloa teeskennellä sosiaalista ihmistä jolla on hyvät yhteydet kavereihin, kun niin ei ole.
Joten ei.


Joskus myös mietin miltä elämänkertani kirjoittaminen tuntuisi. Lukisiko kukaan sitä kirjaa? Olisiko se tarpeeksi kiinnostava? Mieleen tulee V niin kuin Verikoston nainen, Valerie, joka kirjoitti tarinansa pienille vessapaperinpalasille.

Ehkä kaikille olisi hyväksi lukea jonkun toisen henkilön elämäntarina. Se ehkä lisäisi ymmärrystä. Minkähänlainen elämä entisillä kiusaajillani oli? Ovatkohan he onnellisia nyt? Ajattelevatko he joskus minua? Ovatko he muuttuneet? Olisi kiinnostavaa tietää. Tiedän ainakin että minuun he tekivät vaikutuksen, ja tuhosivat itseluottamukseni. Tiedän olevani hieman kateellinen normaaleille teineille, jotka saivat mahdollisuuden pitää hauskaa, saada ystäviä, seurustelukumppaneita ja kokea nuoruuteen kuuluvia sekoiluja ja virheitä.

Olin seitsemännellä luokalla ihastunut luokan "pahaan poikaan". Hän oli lukukauden alussa varsin OK, mutta vuoden kuluessa hän ja luokan muut pojat alkoivat (tietenkin) kiusata minua. Olen katkera siitä, että sain ainoastaan huomiota pojilta silloin kun he pilkkasivat/matkivat puhevikaani ja ulkonäköäni. Hyvä pila oli ehdottaa minua, kun he miettivät ketä pyytää perjantai-illan viettoon.

Parhaimmassa tapauksessa he jättivät minut huomiotta. Lukiossa muistan kuinka yllättynyt ja iloinen olin, kun eräs luokkani poika piti ovea auki minulle ja hymyili hiukan. (Hän taisi myös tervehtiä, en oikein muista.)

Olen miettinyt teini-ikääni/yläastetta varsin paljon viime päivinä. Minulla oli myös kaksi kaveria yläasteella - yksi rinnakkaisluokalta, yksi oli minua vuotta nuorempi. Kerran tämä nuorempi tyttö tuli linja-autooni juttelemaan minulle ennen bussien lähtöä kotiin. Yläasteen pahikset, jotka kulkivat samalla linja-autolla kuin minä, alkoivat haukkua minua lesboksi kun juttelin kaverilleni. Ei mitään järkeä.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun valmistuin yläasteelta. Kohta järjestetään luultavasti luokkakokous, jonne olisi toisaalta mielenkiintoista mennä.

Tässähän nousee ihan nostalgia pintaan.


Vatsani on vieläkin todella turvonnut. On epämukava olo, ja suutuin itselleni. Miksi söin niin paljon viime viikolla? Miksi luulin sen olevan harmitonta? Yritän ajatella että se oli hyödyllinen kokemus, että virheistä oppii, jne, mutta... äh. Vaikeaa on. Kunpa painaisin 45 kg niin ei tarvitsisi stressata tästä.


Kohta nukkumaan. Taivaalla on hieno täysikuu jota taidan ihailla hetken aikaa. Olen aina pitänyt tähtitieteestä, ja olisi mukavaa saada työskennellä tämän aiheen parissa joskus tulevaisuudessa. Sitten, kun en ole pelokas idiootti.